(English version below.)
En koskaan lapsena ajatellut, että voisin olla taiteilija elääkseni. Vuonna 1997 kirjoitin lukiossa aineen elämästä kanvaasina, teoksena, joka syntyy valinnoistamme ja kokemuksistamme. En silloin ymmärtänyt, että olin jo piirtämässä omaa polkuani – että sanat, jotka kirjoitin, ennakoivat tulevaa.
Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, löysin aineen laatikostani ja palasin tuon tekstin äärelle. Ja jotenkin se tuntuu yhä yhtä todelta.
Haluan jakaa sen kanssasi juuri sellaisena kuin kirjoitin sen silloin. Ehkä se resonoi myös sinussa.
Mitä sinä ajattelet – onko elämä taideteos, jota itse maalaamme?
Minustako taiteilija?
Lämpimän punaruskea maalausteline seisoo tukevasti edessäni, horjumatta, vapisematta. Sylissään se pitää puhtaan valkeaa maalauspohjaa, joka tyhjyydestään kutsuu minua. Nimeäni kuiskaillen se vain odottaa siveltimeni ensimmäistä hipaisua, ensimmäistä neitseellisen pintansa tahraavaa kosketusta. Epäröiden tartun siveltimeen, joka lepää viereisellä pöydällä väriputkiloiden, palettien ja vesikuppien keskellä. En tiedä mitä tehdä, mistä aloittaa. Mutta kuin ajatuksiani lukien, näyttää sivellin tietä. Sormieni pidellessä sen varresta kiinni, se kastelee päänsä ensin vesikupissa, sitten punaisessa värissä. Se piirtää valkoiselle pinnalle kapean, kiemurtelevan juovan, toisen ja kolmannenkin. Huomamattani ei sivellin ei enää ohjaakaan minua, vaan omat ajatukseni – minä itse.
Sisäiset tuntemukset ja mielenliikkeet muodostavat taiteilijan kompassin; vinhasti ne pyörittävät neulaa, osoittavat oikeaa suuntaa. Ne johdattelevat mutkaisia luomisen polkuja kohti tuntematonta, ennalta määräämätöntä päätepistettä. Ne ovat vaativia, eivät päästä helpolla, saattavat joskus jopa eksyttää, viedä harhaan. Kiertoteitä kaihtaen ne kuljettavat taiteilijaa tämän taipaleella. Mielikuvitus ja luovuus kuitenkin auttavat taiteilijaa väistämään ansoja, rohkeus pitää kädestä kiinni ja pienen pieni hulluuden poikanenkin auttaa selviytymään, pääsemään perille. Ainutlaatuisuuden kannattelemana taiteilija seuraa tallaamattomia teitä, omiansa, joita kukaan toinen ei voi löytää. En minäkään. Löydän vain omat reittini, joita kuljen, joita seuraan taiteilijan tavoin.
Määränpäähän ei kuitenkaan päästä sivelemällä näkymättömällä maalilla viivoja valkoiselle pohjalle, vaan tarvitaan värejä, sinistä, punaista, keltaista, jopa mustaa. Niitä sekoittelemalla syntyy uusia sävyjä, kirkkaita ja räiskyviä, iloisia asioita. Niitä korostavat tummat ja synkät läiskät, pysähtyneet ja rauhalliset. Pehmeästi levittyvät akvarellit ja öljyvärien runsaus maalaavat maisemaa matkan edetässä – kokemukset, elämykset ja muistot ovat minun värejäni.
Minun ei tarvitse miettiä, olenko modernisti vai kubisti, realisti vai romantikko, ei minun tarvitse sopia käsitteellisiin raameihin eikä muuttua taiteellisen boheemmiksi. Kenenkään ei tarvitse pitää minua Monet’n tai Picasson vertaisena, tai edes taiteilijana. Riittää, että itse tiedän, mikä olen: oman elämäni taiteilija. Hahmottelen ääriviivat, piirrän ja korjailen, väritän, maalaan ja häivytän. Taideteokseni on minun elämäni, oman elämäni maalaus.
Ajatusteni vallassa sivellin kulkee maalaukseni pinnalle piirtäen kuvioita, pieniä ja suuria, erimuotoisia. Teos on jo täynnä värejä, voimakkaita kontrasteja, valoja ja varjoja. Jokaisella siveltimen vedolla on oma merkityksensä, paikkansa maalauksessa. Ne ovat tärkeitä joka ikinen – ellei jokainen pistekin olisi paikallaan, ei maalaus olisi aito. Se olisi vain väärännös tähänastisesta elämästäni. Minä olen kuitenkin tarkka yksityiskohdista, enkä unohda yhtäkään. En luovuta ennen kuin maalaukseni on viimeistä pistettä vaille – sen piirtää kuolemani omalla siveltimellään.
English
Life is a Canvas
I never thought as a child that I could be an artist for a living. In 1997, during high school, I wrote an essay about life as a canvas – a work of art shaped by our choices and experiences. I didn’t realize back then that I was already sketching the path I would one day walk – that the words I wrote were, in a way, predicting my future.
Now, decades later, I found that essay tucked away in a drawer and read it again. And somehow, it still feels just as true.
I want to share it with you exactly as I wrote it back then. Maybe it will resonate with you too.
What do you think – is life a work of art that we paint ourselves?
Me – an Artist?
The warm, reddish-brown easel stands firmly before me – steady, unwavering. In its embrace, it holds a blank white canvas, calling out to me from its emptiness. Whispering my name, it waits for the first stroke of my brush, the first touch that will stain its virgin surface. Hesitantly, I reach for the brush resting on the table among paint tubes, palettes, and jars of water. I don’t know what to do, where to begin. But as if reading my thoughts, the brush shows the way. Gripped between my fingers, it dips its tip first into the water, then into red paint. It glides across the white surface, leaving behind a thin, meandering line – then another, and another. Before I realize it, the brush is no longer leading me. My thoughts are. I am.
Internal feelings and movements of the mind form an artist’s compass, spinning wildly, pointing the way. They guide along winding paths of creation toward the unknown, an uncharted destination. They are demanding, relentless, sometimes even deceptive, leading astray. They care nothing for shortcuts; they push the artist forward on their journey. Yet imagination and creativity help the artist avoid traps. Courage holds their hand, and a hint of madness helps them survive – to reach the destination. Carried by uniqueness, the artist follows paths untrodden, their own, which no one else can find. Nor can I. I can only find my own roads, the ones I walk, the ones I follow – like an artist.
But no masterpiece is created by tracing invisible lines onto a blank canvas. Colors are needed – blue, red, yellow, even black. Blended together, they form new shades – bright and bold, joyful and radiant. Dark and brooding splashes highlight them, moments of stillness and calm give them depth. The soft transparency of watercolors and the richness of oils paint the landscape as the journey unfolds. My colors are my experiences, emotions, and memories.
I don’t need to wonder whether I am a modernist or a cubist, a realist or a romantic. I don’t need to fit into conceptual frames or adopt an artist’s bohemian airs. No one needs to see me as Monet’s or Picasso’s equal – or even as an artist at all. It is enough that I know what I am: the artist of my own life. I sketch the outlines, I draw and refine, I color, I paint, I blur the edges. My masterpiece is my life – my own painting.
Carried by my thoughts, the brush moves across the canvas, tracing patterns – small and large, shapes of every kind. The painting is already full of color, powerful contrasts, light and shadow. Every stroke of the brush holds meaning, has its place in the composition. Each one matters – every dot, every detail. If even one were missing, the painting would not be authentic. It would be nothing but a forgery of my life so far. But I am meticulous; I won’t forget a single detail. I won’t give up until my painting is one final stroke away – the one drawn by my own death’s hand.
